Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
E. Zola
Suomennos
Helsingissä,Suomalaisen Kansan kirjapaino,1911.
Pieni P:n kaupunki on kukkulalla.
Muinaisten vallitusten alapuolella juoksee kapea, mutta syvä joki —"Chanteclaire" — jonka kirkas vesi lainehtii eteenpäin sävelmäisestiloiskien.
Kivisilta, joka kaupungin eteläisellä puolella menee yli Chanteclairen,on muodostunut ainoasta kaaresta, ja leveä matala rintasuojus onvanhojen kerjäläisten lepopaikkana kaupungin ulkokulmilla. Jos siltaapitkin mennään rue Beau-Soeiliin, päästään Place de Quatre Femmesiin,hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan, joka on kivitetty neliskulmaisillakivillä ja jonka välistä ruoho kukoistaa yhtä runsaana kuin niityillä.
Näyttää siltä kuin ympärillä olevat talot olisivat syvän unen vallassa.Silloin tällöin saattaa kuulla koiran haukuntaa ruohoportin takaa josjoku sattumalta menee ohi. Ainoa mikä antaa jotakin elämän vilahdustatälle maailman kaukaiselle kulmalle, on upseerien kävely pari kertaapäivässä päivälliselle ja sieltä takaisin.
Julien Mihon asui puutarhurin luona torin vasemmalla puolella.Hänellä oli iso huone ensimäisessä kerroksessa ja oma sisäänkäytävä.Hänen isäntäväkensä asui talon toisella puolella, ja silläoli sisäänkäytävänsä rue Catherinen puolelta. Julienilla oliniinmuodoin pieni valtakuntansa aivan omissa hoteissaan, jakahdestakymmenestäviidestä ikävuodestaan huolimatta eli hän niinitseensävetäytyneenä kuin vanha erakko.
Jo varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän menettänyt vanhempansa, jahänen holhoojansa oli lähettänyt hänet täysihoitoon. Sitten kuolimyöskin holhooja, ja silloin joutui Julien kokonaan yksikseen.
Viisi vuotta sitten oli hän saanut paikan postissa, ja hänellä olivuosipalkkaa 1500 frangia. Tämä oli korkein mitä hän milloinkaankykenisi saamaan, ja hän oli niin säästäväinen, ettei hänenpäähänsäkään pistänyt odottaa mitään edullisempaa paikkaa elämässä.
Julien oli korkeakasvuinen, leveäharteinen mies, jolla oli suuret,luisevat kädet, joka seikka saattoi hänen tuntemaan usein itsensäonnettomaksi. Hän huomasi sitäpaitsi olevansa hyvin ruma, hänen otsansaoli kuhmuinen ja niin muodoin kuin sen olisi muovaillut hyvintaitamaton kuvanveistäjä. Ja tämä tietoisuus teki hänet araksi, etenkinkaikkea naisen nimellistä kohtaan. Eräs pesijätär oli kerran sanonuthänelle, että hän "kun kaikki kävi ympäri, ei sittenkään näyttänythulluimmalta", ja tämä liikutti häntä niin, että hänen oli vaikeapäästä tasapainoon. Kadulla kulki hän aina niin nopeaan kuinmahdollista, pää alaspäin painettuna ja selkä koukussa, voidakseenmahdollisimman pian ryömiä jälleen onkaloonsa, Kömpelyytensä tietoisuusoli hänessä herättänyt melkein sairaloisen tarpeen kätkeytyä maailmansilmistä. Hän vietti todellista luostarielämää, ilman ystäviä ja ilmanrakkaus-suhteita, ja hän tuntui tässä suhteessa täysin tyytyvänkohtaloonsa.
Pohjaltaan tunsikin hän itsensä todella tyytyväiseksi ja oli ainahyvällä tuulella.
Joka aamu meni hän postikonttoriin ja teki ilman vastenmielisyyttäsamat työt päivät umpeensa. Määrätyllä ajalla kävi hän syömässäpäivällisensä, ja kun päivä oli loppunut, meni hän vuoteelle ja nukkui.Täten jatkui hänen elämänsä päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausikuukaudelta, ja niin sai yksitoikkoisuus hänen olennossaan hänetvähitellen yhä enemmän vangikseen — aivan niinkuin hiljaa nukuttavamusiikki.
Kun hän tahtoi hankkia itselleen