Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jack London
Toimittanut
Teuvo Pakkala
Mailta ja meriltä N:o 26.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1913.
Susien saaliina:
Matkue.
Naarassusi.
Kiljuva nälkä.
Tiikerinpyynti Pohjois-Afrikan rannikolla.
Matkue.
Tumma korpi kohosi uhkaavan synkkänä jäätyneen joen molemmin puolin.Tuuli oli äskettäin karistanut puista valkean lumipeitteen, niin ettäne näyttivät kaamean mustina ahtautuvan toisiansa vasten hämärtyvänpäivän valossa. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla tässä elottomassaerämaassa, joka oli niin autio, niin kylmä, ettei se näyttänyt edessurulliselta. Pikemmin oli siinä ikäänkuin naurua, naurua, joka olikamalampaa kuin mikään murheellisuus, ilotonta kuin sfinksin hymy,hyytävän kylmää ja julmaa kuin täytymyksen pakko. Ikuisen olennonjärkähtämätön, tutkimaton viisaus siellä nauroi elämän ja senponnistusten turhuutta. Se oli aito erämaa, villi, kylmäsydäminenpohjolan korpi.
Ja kuitenkin oli siellä eloa, vieläpä uhmaavaa eloa! Jäätynyttä jokeapitkin vaelsi verkalleen jono sudennäköisiä koiria. Niiden tiheä turkkioli kuurassa, hengitys jäätyi ilmassa heti, päästyään sakeanahöyrypilvenä kidasta, ja ripustautui jääkiteinä turkin karvoihin.Koirat kulkivat nahkahihnoista tehdyissä valjaissa vetäen perässäänrekeä. Tässä reessä ei ollut jalaksia ensinkään. Se oli valmistettupaksusta koivunkaarnasta ja lepäsi koko pohjallaan lumessa. Kokka olitaivutettu ylöspäin, ja kulkiessa se velloi kuohkeata lunta nostattaenikäänkuin vaahtoharjaisia aaltoja. Reessä oli pitkä, kapea,nelisärmäinen kirstu ynnä muuta kalua, villaisia peitteitä, kirves,kahvipannu ja kattila, jotka olivat siihen kiinni köytettyinä, muttasuurimman tilan otti tuo mainittu pitkä, kapea, nelitahkoinen kirstu.Koirien edellä hiihti mies leveillä suksilla ja reen perässä toinen.Reessä makasi kirstussa kolmas, jonka vaivat ja rasitukset olivatpäättyneet, mies, joka oli sortunut erämaan pakkaseen, niin ettei enääliikkunut, ei hievahtanut. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä on silleloukkaus, sillä elämä on liikuntoa, ja erämaa pyrkii pysäyttämäänkaiken liikunnon. Niinpä se jäädyttää veden, estääkseen sen virtaamastamereen, karkoittaa nesteen puista, kunnes nämä kuivettuvat ydintämyöten; mutta julmimmin ja kauheimmin se vainoo ihmistä pakoittaakseenhänet alistumaan, hänet, kaikista olennoista levottomimman, joka ainaja myötäänsä kapinoi sitä sääntöä vastaan, että lopuksi kaikki liikuntolakkaa.
Reen edessä ja takana taivalsivat kuitenkin hellittämättä japelottomina nuo kaksi miestä, jotka vielä olivat elossa. Heidänruumiinsa oli verhottu paksuun turkkiin ja pehmeäksi muokattuunnahkaan. Heidän silmäripsensä, poskensa ja huulensa olivat niinkauttaaltaan hengityksen synnyttämän kuuran peitossa, että kasvotolivat tuiki tuntemattomat, ja se teki heidät aavemaisen näköisiksi. Heolivat kuin mitä ruumiinkantajia joissakin kummitusmaailmanhautajaisissa. Ihmisiä he kuitenkin olivat, vähäpätöisiäseikkailijoita, jotka vaelsivat autiota, pilkallista, äänetöntäerämaata ja taistelu valmiina uhmasivat maailmaa, joka oli niinkaukainen, vieras ja eloton kuin avaruuden tyhjä äärettömyys.
He vaelsivat sanattomina, sillä heidän täytyi säästää hengitystäänruumiilliseen ponnistukseen. Ympärillä vallitsi ahdistava hilja