RATSUMIES PETER HALKETMASHONAMAASTA
KirjoittanutOlive Schreiner
SuomentanutAino Malmberg
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1900.
 |
OLIVE SCHREINER |
I.
Oli pimeä yö. Kylmä henkäys kävi idästä, mutta se ei ollut siksivoimakas, että se olisi häirinnyt ratsumies Peter Halketin nuotiovalkeanleimua, se vain sai sen hiljalleen värähtelemään. Peter Halket istuiyksin sen ääressä kallion törmällä.
Ympärillä oli pilkkosen pimeä. Ei näkynyt tähteäkään mustallataivaankannella hänen päänsä päällä.
Hän oli matkustanut kymmenkunnan miehen seurassa viemään maissi- jariisivaroja läheisimpään leiriin. Hänet oli lähetetty vakoilemaanmatalalle kukkulasarjalle ja siellä hän oli eksynyt. Kello kahdeksastaaamulla hän oli kuljeskellut pitkässä ruohikossa, rautakivikallioiden javaivaispensaitten välissä löytämättä mitään muuta jälkeäihmisasutuksesta kuin jäännöksiä palaneesta kafferi-leiristä ja maahanpoljetun, viljelemättömäksi jätetyn viljavainion, jossa kuukausi sittenChartered Companyn joukot olivat hävittäneet alkuasukaskylän.
Kolme kertaa sinä päivänä hän oli huomaavinaan palanneensa juuri samaanpaikkaan, josta hän oli lähtenyt. Eikä hän tahtonut hyvin pitkällekäänvaeltaa, sillä hän tiesi että hänen toverinsa palaisivat hakemaan häntäsinne, missä hänet oli viimeksi nähty, kun he illalla leirissähuomaisivat että häntä ei kuulunut.
Ratsumies Peter Halket oli hyvin väsynyt. Hän ei ollut syönyt mitäänkoko päivänä eikä ollut paljoa maistellut pienestä viinapullostakaanpovitaskussaan, sillä hän ei tiennyt, koska hän sen jälleen saisitäytetyksi.
Yön lähestyessä hän päätti laatia lepopaikkansa pienen kallion törmälle,joka oli hiukan erillään muista kallioista. Sinne ei kukaan helpostipääsisi hänen huomaamattaan. Hän ei peljännyt kovin paljonalkuasukkaita. Heidän leirinsä oli hävitetty ja heidän majansa poltettukolmenkymmenen peninkulman piirissä, ja itse he olivat paenneet, muttahän pelkäsi hiukan jalopeuroja, joita hän ei ollut koskaan nähnyt, muttajoista hän oli kuullut, ja jotka saattoivat piileskellä pitkässäruohikossa ja pensaikossa kallion juurella. Ja sitten hän hämärästipelkäsi jotain, ei oikein tiennyt mitä, odotellessaan ensimäistä pitkääyötänsä yksinäisyydessä kentällä.
Auringon laskiessa hän oli ennättänyt koota pienen kasan puupalikoita jarisuja kallion törmälle. Hän aikoi pitää tulta vireillä koko yön, japimeän tullessa hän sen sytytti. Ehkäpä hänen ystävänsä huomaisivat senetäältä ja tulisivat häntä noutamaan aikaisin aamulla. Ja villit pedottuskin lähestyisivät häntä, kun hän polvistui tulen ääressä. Ja sen häntiesi, että alkuasukkaita ei ollenkaan tarvinnut peljätä.
Hän teki tulen ja päätti pysyä valveilla sen ääressä koko yön, jossuinkin mahdollista.
Hän oli hoikka, keskikokoinen mies, otsa taaksepäin viettävä, silmätvaalean siniset. Mutta leukapielet olivat vankat ja suuren suun ohuethuulet osoittivat, että tuo mies saattoi hartaasti himoita tämän elämänajallisia antimia ja myöskin nauttia niitä, jos ne sattuvat hänenosalleen. Alaosassa kasvoja oli siellä täällä pehmeitä, vaaleitahaivenia, alkavan miehuuden merkkejä.
Aika ajottain hän kuunteli tiukasti, kuuluisiko mitään ääniä etäältä,missä hänen toverinsa ehkä olivat leiriytyneet ja mahdollisesti ampuivatpyssyillään nähdessään hänen tulensa. Ja vielä tarkemmin h