E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Cornelia Lewetzow
Suomensi Em. Tamminen
Porvoossa,Werner Söderström,1885.
Jouluvierailu.
Knut Nielsen.
Sokea sattuma.
Biina neitsyt.
Anna.
Serkku.
Elisabet.
Jouluvierailu.
"Oh, sillä lapsella ei ole hätää mitään", sanoi muudan ruumiikas herravälinpitämättömällä äänellä, osoittaen pientä mustapukuista poikaa,joka seisoi nojautuneena suurta peiliä vasten ravintolan suuressasalissa ja näytti niin eriskummaisen pieneltä sekä hyljätyltä;"siellähän on varoja."
"Varoja tosin vähän on, vaan kuitenkin — ainoastaan viisivuotinenja ihan yksin maailmassa! niin, tiedättehän, että minä olen hänenholhojansa."
Viimeinen puhuja oli varteva, tummanpuhuva mies, jolla olikorkeapiirteinen muoto sekä viisaat, läpitunkevat silmät; hän einäyttänyt järin hellältä, mutta tuo voimakas ääni kuului kuitenkinlauhkealta, kun hän, lapseen kääntyneenä, lausui:
"Juo tuo pöydällä oleva lasillinen maitoa, poikani, ja seuraa sitteminua. Sinun tulee nyt pysyä minussa, Erkki, ja totella minua,ymmärrätkö?"
Poika tyhjensi äänettömänä lasin, meni sitte ujostelematta holhojanluo, katsoi häntä tuntehikkailla silmillään ja kurotti suunsa suuteloavarten.
"Mitä nyt? — ei, pikku räivä, se ei käy kontoon." — — Tuo ylöspäinkääntynyt suu, jota äiti niin mielellään oli suudellut, sai kieltävän,vaikka toki ystävällisen, lyönnin: "Anna minulle kätesi. Ethän sinä,toivoakseni, ole niitä, jotka itkuvirsiä vetelevät?"
Mikä halveksimista ilmaiseva sointu oli tuossa sanassa: niitä!
"En!" pienoinen pakotti takaisin kyynelet, ne eivät saaneet tullaesiin, "niitä" hän ei tahtonut olla. Suuri voimakas käsi piti kiinnipienosista lapsensormista; Erkki seurasi sanaa sanomatta.
Kun he saapuivat holhojan huoneesen, suureen kulmarakennukseen vallinvieressä, niin he pysähtyivät.
"Kas, tässä saat kodin, ainakin aluksi. Kiidäppä nyt portaita ylös,pikku ressukka, ja soita kaikin voimisi. Etkö tohdi, pieni hupakko?Minä saan kaiketi oikein kunnon lailla ravistella sinua, jotta molemmatyhdessä viihtyisimme."
Salissa istui tukkukauppiaan nuori, kaunis rouva ja neuloi silkkiin.Kun hänen miehensä ja Erkki sisälle tulivat, niin hän kysyiinnokkaasti, oikeimpa kiivaasti:
"Onko se todellakin totta? Sinä tiedät, Tuomo, kuinka äärettömästisinä mieltäni vastaan teet. Toimita hänet asumaan jonnekin muualle,tietysti säädyllisten ihmisten luo, niin olethan sillä velvollisuutesitäyttänyt."
"Hän pysyy täällä meillä, minä tahdon itse häntä silmällä pitää. Sinätiedät tahtoni, Elfrida, hänellä pitää olla samat oikeudet kuin meidänomilla tapsillamme."
Se oli hallitsija, joka puhui ankarasti ja mahtavasti, hänen käskyänsätäytyi totella, ainakin mitä ulkonaisiin oloihin, ruokaan, juomaan jahoitoon kuului.
Erkki ei käsittänyt, mitä sanottiin; hän tarkasteli kauan nuorenrouvan ihania kasvoja, hiipi sitte lähemmä, nykäisi hiukkasen hänenleninkiään, vetääkseen puoleensa, hänen huomionsa, kosketti käärmeenpäällä koristettua rannerengasta ja kurotti vihdoin suunsa suuteloon.Tuo ei tapahtunut yhtä suurella luottamuksella kuin ensi kerralla, tuopienonen suu tuli esiin epätietoisena ja empivänä, ikäänkuin anoen.
"Sinä olet liian suuri suudeltavaksi" —